Kun arki vie mennessään, niin se vie. Sitä saattaa käpertyä omiin oloihinsa, omiin asioihinsa. On niin kovin helppoa elää ja asustaa omassa lintukodossaan.

Nyt ottaa kantaa äiti Korkeakoskelta Karhuvuoren koulun surkeaan ja pitkittyneeseen tilanteeseen. Olen ollut tyytyväinen omien lasteni kouluolosuhteisiin, vaikka sillä hilkulla mennään.

Kuinka on mahdollista, että kukaan ei Kotkassa tiedä, mitä Karhuvuoren lapsille tehdään? Kuinka kukaan aikuinen voi seisoa virkamiespäättäjien joukossa, ja sanoa, että ei, emme me tiedä?

Minulla on tähän asti ainakin ollut oikeus tietää, mihin ja millä työmatkani kuljen. Tiedän senkin, että työpaikka minulla on. Jos aikuisista tuntuu epävarmalta ja pahalta se, ettei tiedä tulevasta, niin miltä se tuntuu lapsesta?

Jos homeesta aiheutuu pitkäaikaisia, vakavia haittoja, niin kannattaisiko ko. alan asiantuntijoita kuunnella? Miltä tuntuu saatella kuukaudesta toiseen lastaan pitkän matkan päähän parakkikouluun, ilman mitään toivoa ja lupausta yhtään mistään?

Mari Hostikka sairaanhoitaja, neljän lapsen äiti, vihreät, Kotka
(kirjoitus on julkaistu Kymen Sanomissa 8.10.2013)