Poliittinen toimintani on osittain saanut alkunsa rauhanliikkeestä, jonka myötä kevään mittaan käyty Nato-keskustelu on tuntunut ajoittain vaikealta. Loppupeleissä päädyin Nato-jäsenyyden kannalle, mutta kriittinen suhtautumiseni Natoon ei ole muuttunut miksikään. Heti jäsenhakemuksen jättämisen jälkeen saimme täydellisen esimerkin miksi.
Viittaan tietenkin Turkkiin. Maan presidentti Recep Tayyip Erdoğan on jo useaan otteeseen ehtinyt tiedottaa, että Turkki ei tule hyväksymään Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Syynä on väitetty tuki terroristeille. Vastineena jäsenyyden hyväksymisestä Turkki on vaatinut Suomea ja Ruotsia muun muassa lopettamaan tuen kurdeille sekä poistamaan Turkkia vastaan asetetut asevientirajoitukset.
Tarkastellaanpa tilannetta tarkemmin: asevientirajoitukset Turkkia vastaan asetettiin vuonna 2019 Turkin hyökättyä Pohjois-Syyrian kurdialueille. Viime päivinä, on raportoitu Turkin suunnittelevan uutta hyökkäystä Syyriaan. asevientirajoituksiin johtanut toiminta siis jatkuu edelleen. Samaan aikaan, Turkin sisällä maan kurdiväestö on ollut rajun sorron kohteena jo vuosikymmeniä. Turkin sortokeinoihin ovat lukeutuneet muun muassa väestön pakkosiirrot, pommitukset ja salamurhat.
Käytännössä katsoen Turkki on siis ottanut Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden panttivangiksi hakeakseen tukea omalle sortopolitiikalleen. Tai näin ainakin paperilla: Erdoğanin venkoilun on myös spekuloitu olevan pelkkää sisäpoliittista pullistelua, jolla Erdoğan pyrkii lujittamaan omaa valtaansa. Oli miten oli, tällaiseen kiristykseen ei tule missään tapauksessa suostua. Päinvastoin, tukea kurdeille tulee lisätä ja asevientirajoituksia tiukentaa. Jos Suomen Nato-jäsenyys kaatuu hirmuhallitsijan egoistiseen pelleilyyn, niin sietääkin kaatua.
Eero Kivistö
Kirjoitus on julkaistu Kymen Sanomissa 25.5.2022